Apropoo

Iggy Popin esitys osoittautui kaikessa vaatimattomuudessaan faneille tärkeäksi

Suomen festivaalikesä on alkanut muotoutua vuosi vuodelta monipuolisemmaksi. Metallimusiikin ystäville suunnattu Sonisphere-festivaali on kaikessa valtavirtaisuudessaan myös hieno lisä alati kasvavaan rocktapahtumarepertuaariimme. Tällä kertaa Suomessa toista kertaa järjestetty festari sai mediassa näkyvyyttä lähinnä tapahtumapaikalle, Porin Kirjurinluodolle iskeytyneen äkillisen myrskyn ansiosta, mutta uutisoitavaa riittäisi myös paljon musiikkipuolelta.

Sonisphere hyötyi kävijämääriltään huomattavasti kahdesta suuresta pääesiintyjästään: kotimainen HIM soitti Kirjurinluodolla ainoan kesäkeikkansa Suomessa ja englantilainen heavy metal-suuruus Iron Maiden vieraili maassamme viimeksi vuonna 2008. Kumpikaan yhtye tuskin petti kuulijoitaan. HIMin lauantai-illan setissä oli sopivassa suhteessa vanhoja hittejä sekä paloja uusimmilta, kenties hieman pienemmälle radiosoitolle Suomessa jääneiltä levyiltä sekä myös muutama cover. HIMin ensimmäiselle studiolevylleenkin äänittämä versio Chris Isaakin Wicked Gamesta oli covereista oletetumpi, mutta yllätyskorttina yhtye soitti myös Billy Idolin Rebel Yellin. Vaikka setti pelasi, yhtyeen lavaesiintyminen tai visuaalinen näyttävyys ei ole koskaan ollut huippuluokkaa, eikä HIM yllättänyt asiassa tälläkään kertaa.

Vaikka HIMin lavarekvisiitaksi riitti yksi suuri heartagram-koriste, Iron Maidenin lava näytti alussa lähinnä Linnanmäen avaruusvuoristoradalta. Yleisön innostuneisuus oli kuitenkin käsin kosketeltavaa, eikä kysymys todella ollut pelkästä visuaalisesta kikkailusta. Maiden aloitti keikkansa tunteja myöhässä – syynä oli myrsky, joka oli päässyt turmelemaan jos kenenkin laitteistoa ja asettanut epävarmaksi koko yhtyeen esiintymisen. Tunnelataus yleisössä oli uskomaton, kun tunteja epätietoisina pääesiintyjää odottaneet tunnolliset fanit vihdoin pääsivät todistamaan Bruce Dickinsonin riehakasta ryntäystä lavalle.

Siinä missä HIM, lainakamoilla voimakkaasti ympäri Poria kajahdelleen setin soittanut Alice Cooper sekä suuri osa muista esiintyjistä teki settinsä varman päälle, Maidenilta kuultiin lähinnä uusia biisejä. Encoressa kuultiin pakollinen Number of the beast sekä loistavasti soinut Hallowed be thy name, mutta juopuneet festarivieraiden Trooper-huudot menivät tällä kertaa kuuroille korville. Tosifanille keikka oli luultavasti erittäin antoisa elämys, mutta Maidenista vähemmän tietäneille (ainakin allekirjoittaneen ystäville) meininkiin sisäänpääsy tuotti hankaluuksia.

Luultavasti kolmanneksi odotetuimman yhtyeen, Mötley Crüen, keikan peruminen aiheutti faneissa suurta närää ja satoja salaliittoteorioita. Iggy Popin keikka oli myös vaarassa peruuntua pilaantuneen laitteiston takia, mutta herra Pop todisti yleisölle olevansa festareiden todellinen yllättäjä vetämällä neljän biisin setin pelkän sähkökitaran ja saksofonin säestyksellä. Näky oli samaan aikaan koominen ja vakavastiotettava – vaikka soundit eivät menneet aivan nappiin, Iggy Pop osoitti valtavaa kunnioitusta häntä katsomaan tulleelle yleisölle ja aiheutti festariväessä hilpeää mieltä.

Yleisesti festarit olivat onnistuneet vastoinkäymisistä huolimatta. Myrskyn aiheuttamat henkilövahingot ja läpeensä kastuneet teltat sekä tavarat aiheuttivat muutamia surullisia kasvoja, mutta pääosin paikalta lähdettiin hyvillä mielin. Mötley-fanitkin saivat pientä lievitystä karvaaseen pettymykseen, sillä yhtye on näillä näkymin luvannut esiintyä Sonispheressamme vuonna 2011. Sitä festaria tuskin jätetään väliin!

Vastavirtaan soutavalta saksalaiselta kuvataiteilijalta Georg Baselitzilta on esillä ensimmäinen suurnäyttely Suomessa, Taidemuseo Tennispalatsissa. Monipuolisen nykytaiteilijan töistä huokuvat voimakkaasti tunteet ulkopuolisuudesta, aggressiivisuudesta ja toisinaan jopa vihasta. Baselitz on työskennellyt myös kuvanveistäjänä ja graafikkona.

Suurieleiset, vaikuttavan kokoiset maalaukset ovat suurimmaksi osaksi Baselitzin uudelleen tekemiä versioita hänen 60-luvun sodan jälkiä arvostelevista töistään. Maalia ei ole säästelty eikä pikkutarkkoja detaljeja hiottu: sievistelyä tärkeämpää on se, millaisen vaikutelman työt vastaanottajaansa tekevät. Aiheita Georg Baselitz ammentaa esimerkiksi Saksan kipeästä, jaetusta historiasta ja lisää töihinsä omaa henkilökohtaista vihaansa yhteiskuntaa ja systeemiä vastaan.

Maalaukset ovat rujoja, epätasapainoisia eivätkä edusta missään määrin perinteistä tai unenomaista kauneutta, mutta niissä on voimaa ja niiden kaaoksellinen ääni kuuluu. Sievistelyä ei näy eikä Baselitz ole pyrkinytkään luomaan mitään kaunista tai järjestelmällistä; pikemminkin hävitystä, kauhistusta ja epätasapainoa. Taulujen tunnelataus on valtava ja maalaukset ovat usein jollain tavalla epätasapainossa. Erikoinen piirre tauluissa on se, että suuri osa niistä on maalattu ylösalaisin tai maalauksen kohde on pilkottu mielivaltaisesti eri osiin.

Baselitzin työt ovat esillä Taidemuseo Tennispalatsin yläkerrassa ja alakertaan on ripustettu valokuvanäyttely maalarista. Nämä Benjamin Katzin ottamat kuvat Baselitzista tämän uran varrelta tarjoavat ulkopuolisesta maalarista sympaattisemman ja iloisemman kuvan. Kuvia on monen vuosikymmenen ajalta ja niissä näkyy myös Georg Baselitzin erikoisen fyysinen tapa työskennellä ateljeessaan. Taiteilija konttaa ja kävelee taulujensa päällä saadakseen töihinsä mahdollisimman voimakkaan latauksen ja onnistuu siinä erinomaisesti.

Näyttely on Tennispalatsissa elokuun ensimmäiseen päivään saakka ja näyttelyn kotisivut löytyvät osoitteesta http://www.hel.fi/wps/portal/Taidemuseo/Artikkeli?WCM_GLOBAL_CONTEXT=/taimu/fi/Tennispalatsi/TP_Nayttely_01 .

Saavuin ensimmäistä kertaa tähän legendaariseen suurkaupunkiin New Yorkiin toukokuun puolivälissä. Pitkä lento välilaskuineen ja JFK:n rajavartiolaitoksen hidas toiminta oli kaikki unohtunut, kun saavuin lopulta Manhattanille iltahämärässä ja valojen säihkeessä. Vaikeuksien kautta voittoon.

Ensivaikutelma oli mieletön ja sanaton, en oikein aluksi tajunnut olevani siellä. Myöhemmin palattuani maanpinnalle, tuli vastaan silti jatkuvasti asioita, joita ei voisi koskaan nähdä missään muualla kuin New Yorkissa. Uptownin naiset todella työnsivat pikkukoiriaan vaunuissa korkeilla koroilla hipsutellen. Tuijotin kaikkea mahdollista, kunnes totuin hieman kaupunkiin ja sen rytmiin. Asuimme ystäväni kanssa East villagessa Downtownin puolella, josta käveli viidessä minuutissa Broadwaylle sekä lähimpään metroon. Kävelimme metrosta huolimatta ainakin kymmenen kilometriä päivässä. Aamuisin haimme take away-kahvit ja sen jälkeen lähdimme kiertelemään. Aikaa ei ollut tuhlattavana, sillä nähtävää oli liikaa.

Taiteesta kiinnostuneille New York on yksi parhaista kaupungeista. Museoita ja katutaidetta riittää kaikille. En ihmettele, miksi monet taiteilijat inspiroituvat juuri New Yorkista. Bronxin katutaiteeseen olisimme tutustuneet varmasti enemmän, mutta lähdimme sieltä hyvin nopeasti. Stereotypiset mielikuvat Bronxista voittivat mielenkiinnon (edellisenä yönä Bronxissa oli myös tapettu nuori tyttö, mikä saattoi vaikuttaa ripeään lähtöön). Harlemissa viivyimme hieman pidempään kuin Bronxissa. Harlem on samanlainen kuin muu Manhattan, mutta tiet ovat hieman leveämpiä, ja siksi alue on tuulisempi,  ja hieman ankeampi.

Katutaidetta löysimme myös Union Squarelta, joka oli kävelymatkan päässä hotelliltamme. Illan tullessa aukiolle kerääntyi joukko erilaisia taiteilijoita myymään omia juttujaan. Osalla heistä oli esillä vaikuttavia teoksia ja joillakin taas vähemmän kiinnostavia. Aukiolla oli mukava rupatella eri taiteiljoiden kanssa, ja meininki oli erittäin rento. Union Square tuntui houkuttelevan myös shakin harrastajia sekä kaikenlaisia aktivisteja. Taiteesta kiinostuneille suosittelen myös modernin taiteen museota (11 west 53 street), joka oli erittäin mielenkiintoinen paikka. Sieltä löytyi näytiltä Aalto-maljakoita ja kaikkea muuta kuten Picassoa, Warholia ja design-autoja. Erityisesti amerikkalaisten taiteilijoiden töitä voi käydä ihmettelemässä Whitney museumissa (945 madison avenue 75th street). Tästä museosta voi löytää mitä oudoimpia performansseja ja kaikilla mahdollisilla materiaaleilla tehtyjä teoksia, joista voi itse päätellä, ovatko ne taidetta vai ei.

Houkuttelevia vaatteita, koruja, huonekaluja ja kirjoja on runsaasti tarjolla. Broadwaylta löytää kaikkea mahdollista merkkilaukuista katukauppioiden kaupittelemiin koruihin. Tavaratalojen ystävien kannattaa suunnata esimerkiksi macy`s-ostoskeskukseen, joka sijaitsee Broadwayn varrella. Aikaa kannattaa varata,  sillä taloon jumittuu helposti jos on hiemankin materialisti. Erikoisempia ostoksia sattaa löytää Chelsean ja Greenwich villagen alueilta, jotka sijaitsevat Downtowin läntisellä puolella. Alueilla on myös hieman rauhallisempaa kuin Broadwaylla joten kävely saattaa olla miellyttävämpää, jos ei pidä tungoksesta. Chelseasta löysimme myös ihania ravintoloita ja kahviloita, joten alueella kannattaa ehdottomasti käydä! Puistot olivat New Yorkissa myös omaa laatuaan. Olisin halunnut viettää enemmän aikaa Central parkissa, jossa kävimme muutaman kerran katselemassa baseball-harjoituksia. Toinen viehättävä puisto sijaitsi Brooklynin puolella, josta näki koko Manhattanin. Olimme puistossa vain hetken aikaa, mutta näimme ihanan pariskunnan ottamassa häävalokuviaan. En voisi kuvitella parempaa paikkaa tuohon tarkoitukseen.

New Yorkissa jokainen päivä tuntui paljon erityisemmältä kuin missään muussa vierailemassani kohteessa. Kaupunki ei koskaan hiljentynyt, ja kaikilla tuntui olevan kiire johonkin. Jokainen ilta tuntui perjantailta, koska ihmiset olivat aina menossa johonkin. Siellä pystyi lähtemään keskellä yötä syömään tai vaikkapa kauneushoitolaan. Monet vaatekaupatkin olivat auki vielä yhdeltätoista illalla. En usko, että New Yorkissa voi elää ainuttakaan tylsää päivää. Toisaalta kaupunki oli hyvin uuvuttava, koska sellaiseen rytmiin ei ole tottunut. Uskon silti, että jos olisin syntynyt siellä, niin en poistuisi sieltä koskaan.

Vaihtoehtona opiskelu ulkomailla

Monet nuoret jättävät lukion jälkeen Suomen taakseen ja suuntaavat ulkomaille suorittamaan opintojaan. Millaiset mahdollisuudet suomalaisilla nuorilla on ylipäätään päästä ulkomaisiin korkeakouluihin, ja onko ulkomailla erilaiset pääsykokeet ja ennakkotehtävät? Helena Liski on 19-vuotias abiturientti Alppilan lukiosta, joka saattaa aloittaa uuden elämän Iso-Britanniassa ensi syksynä.

Oppilaitoksiin haetaan yleensä yhteishakumenettelyllä tai suoraan oppilaitokseen lähetettävän hakemuksen avulla. Suomalainen yo-todistus ja lukion päättötodistus takaavat hakukelpoisuuden monien maiden korkeakouluihin. Myös ammatillinen koulutus saattaa taata hakukelpoisuuden, mutta tämä asia kannattaa varmistaa oppilaitoksista. Näiden lisäksi jotkin koulut saattavat järjestää hakijoille kielikokeen. Taidekorkeakouluissa on todennäköisesti haastavat ennakkotehtävät.

Lukukausimaksut vaihtelevat maittain. Maksut ovat tavallisia useissa maissa Pohjoismaiden ulkopuolella. EU-maissa sääntönä on, että EU-maiden kansalaisilta ei saa periä suurempia lukukausimaksuja kuin maan omilta kansalaisilta. Monissa maissa opiskelijoilta peritään vain pieni kirjoittautumismaksu tai maksu ylioppilaskunnan palveluista, esimerkiksi terveydenhuollosta tai opintososiaalisista palveluista. Lukukausimaksut voivat vaihdella myös saman maan sisällä: yksityiset koulut saattavat periä maksuja , kun taas valtioiden ylläpitämät voivat olla ilmaisia. Lukukausimaksut voivat vaihdella myös opintoaloittain. Joissakin oppilaitoksissa opiskelijoiden on maksettava erikseen esimerkiksi omat kirjat tai laboratorion käyttö.

Ennen hakua kannattaa ottaa selvää maan elintasosta. Lukukausimaksut saattavat tuntua jossain suurilta, mutta jos elintaso on alhaisempi kuin suomessa, voi olla mahdollista, että elämisen pystyy kustantamaan erinomaisesti. Virossa on monissa kouluissa n.3000€ lukukausimaksu, mutta Suomesta tulevat tuet takaavat hyvä tasoisen elämän. Maakohtaista tietoa saa sivustolta maailmalle.net.

Helena haki yhteensä neljään eri yliopistoon, joista kolme oli Edinburghissa ja yksi Lontoossa. Hänen ensisijainen kriteerinsä yliopistoja valitessa oli sijainti. Lontoossa asuminen on kallista, mutta kaupunki on vastaavasti niin ihana, että siellä asumisesta hän maksaisi ihan mielellään. Edinburgh oli Helenan mielestä mielenkiintoisin kaupunki Skotlannissa, jossa yliopistoissa ei ole lukukausimaksuja EU-kansalaisille. Tietoa eri kouluista ja sisäänpääsykriteereistä Helena sai netistä, jonka kautta hän myös haki kouluihin. Netissä kaikkiin yliopistoihin haetaan ucas.com-sivuston kautta. Hakuaika päättyy tammikuussa, ja sen jälkeen yliopistot joihin on hakenut, lähettävät ehdot, jotka täyttämällä pääsee kyseiseen yliopistoon (tämä tarkoittaa ylioppilastutkintoarvosanoja). Korkein pyyntö oli L:n keskiarvo ja matalin C:n keskiarvo ylioppilastodistuksessa. Pääsykokeita ei ollut Helenan hakemissa yliopistoissa. Suomalaiseen ylioppilastutkintoon luotetaan Iso-Britanniassa, joten suomalaisilta pyydetään kohtuullisia arvosanoja. Iso-Britanniasta kiinnostuneille Helena suosittelee lämpimästi isory.org-sivustoa, josta saa paljon hyödyllistä tietoa suomalaisnäkökulmasta. Helena odottaa tällä hetkellä ylioppilasarvosanoja jännityksellä, ja samalla selviää mihin yliopistoon hän pääsee.

(Helena on saanut tulokset, jotka riittävät hänen valitsemaansa yliopistoon.)

Valot ovat jo pimeät astuessani Alppilan lukion auditorioon toukokuun seitsemäntenä päivänä. On pitkään odotetun Seitsemän Minuuttia Harmageddonille -elokuvan ensinäytös, jota on odoteltu jo viime vuodesta lähtien. Traileri elokuvasta valmistui jo viime marraskuussa, mutta itse elokuva myöhästyi luvatusta joulukuusta viitisen kuukautta.

Aluksi on aivan pimeää, kunnes mustasta nousee keltaista tekstiä. Samalla Taru Sormusten Herrasta -elokuvasta tuttu musiikki alkaa soida ja kankaalla näytetään maisemaotoksia elokuvasta. Sitten näytölle ilmestyvät Gandalf-velhon kasvot.  Hänen puheensa on kuitenkin kumman matala ja vieras.

Elokuvan tekijät, salanimillä toimivat Jon Leno ja Leonard Heinberg, keksivät yhdistää elokuvaansa varten kaksi elementtiä: Taru Sormusten Herrasta -elokuvan eeppiset kuvat ja suomalaisen saarnaajan, Leo Mellerin mahtipontiset ja apokalyptiset puheet. Tuloksena oli mystinen saarnamies Gandalf Meller, joka on enemmänkin kuin osiensa summa. Lopputulos oli niin vaikuttava, että traileri oli huhtikuussa katsottu jo lähes tuhat kertaa.

Tekninen toteutus on Windows Movie Makerin käytöstäkin johtuen hieman kömpelö ja kohtaukset nivoutuvat toisiinsa kankeasti. Itse kohtaukset ja saarnan pätkät ovat kuitenkin laadukkaita ja välittävät loistavasti tunteenpalon, joka kahden suuren sielun fuusio synnyttää. Välillä äänimaailman katkonaisuus häiritsee, ja elokuvassa runsaasti käytelty kaiku-efektin tarkoituksenmukaisuus jää mietityttämään, onhan Mellerin ääni kuitenkin pitkälti vastuussa hänen vaikuttavuudestaan.

Elokuvan lopussa paljastetaan toisen osankin olevan tulossa. Allekirjoittanut jää kiinnostuneena odottamaan, mitä seuraava osa tuo muassaan niin sisältönsä kuin muotonsa uudistusten puolelta. Onhan tällaisten elokuvien suurin riski kuitenkin se, että jäädään junnaamaan vanhaan ideaan, eikä uudistumaan ja kehittämään ajatusta eteenpäin. Elokuvan kantava ajatus, Leo Mellerin saarnat yhdistettynä Keskimaan harmaan velhon elekieleen ja olemukseen, on kuitenkin niin tyylikäs, että ainakaan siinä en uskoisi olevan paljonkaan parantamisen varaa.

Tässä traileri:

Itse elokuvan löytää tämän linkin takaa:

http://www.youtube.com/watch?v=250VtnLN9Ic

Suomi24-foorumilla alkoi maaliskuun alussa tiukka väittely siitä, onko Alppilan lukio laadukas koulu. Keskustelu alkoi, kun nimimerkki dfhndff lähetti 5. maaliskuuta foorumille viestin otsikolla ”Alppilan lukio surkea?”, jossa tiedusteli ihmisten näkemyksiä siitä, millainen lukio Alppila on käydä. Ensimmäiset vastaukset kuvasivat Alppilaa ”nykyisten lukioiden pohjanoteeraukseksi” ja paikaksi, joka ” ulkopuolelta näyttää sisäoppilaitokselta ja sisäpuoleltakaan ei ole kummoisempi”.

”En tajua, ongelma niillä ihmisillä on Alppilan kanssa”, toteaa Okko Tolvanen, joka käy toista vuotaan Alppilan lukiossa. ”Porukka vaan dissaa, vaikkei ole koskaan varmaan edes käynyt täällä”, hän jatkaa.

”Veikkaan, että provosoijat on joitakin satunnaisia agitaattoreita, joita ei aihe oikeasti kiinnosta pätkääkään. Ihan voi olla joku alppilalainen itsekin, joka on päättänyt vähän herätellä keskustelua”, veikkaa Leo Heinonen, toisen vuoden opiskelija hänkin.

Yli kuukausi ketjun aloittamisesta, 9. huhtikuuta, alkoi tapahtua. Katri Nuolioja laittoi silkasta mielenkiinnosta Googleen hakusanaksi Alppilan lukion ja löysi keskustelun. Hän lisäsi linkin Facebook-sivulleen, josta Hanna Katajamäki sen löysi ja lisäsi sen myös omalle sivulleen. Tätä kautta Alppilan lukiolaiset sitten törmäsivät keskusteluun ja alkoivat yksissä tuumin vakuuttamaan skeptistä yleisöä lukionsa laadukkuudesta. Häiriköinti pyrittiin torjumaan järkiargumentein ja asiallisin perusteluin. Pääasiassa alppilalaisia edustivat nykyiset ykköset, mutta myös vanhemmat ja jopa entiset opiskelijat osallistuivat opinahjonsa kunnian palauttamiseen.

Alppilaa kritisoitiin pääasiassa koulurakennuksen ulkonäöstä sekä oppilaidensa persoonasta ja koulua kehuvien esitettiin saavansa plussaa siitä, että puolustavat kouluaan internetissä. Puolustajien argumentit olivat hitusen monipuolisemmat, mutta eniten huomiota saivat ehdottomasti Hanna Katajamäen iloinen olemus, koulun henki sekä siellä tavatut ihmiset. Kumpikin osapuoli tipahti kuitenkin välillä asiattomuuksiin, esimerkiksi mollaamaan muita lukioita oppilaineen.

Väittely osoitti päättymisen merkkejä huhtikuun 18. päivä, kun käyttäjä Castratio Epicum lähetti foorumille tajunnanvirtaisen kertomuksen vuorikauriista, joka päätyy monien kommellusten kautta Alppilan lukioon. Tarinaa on tämän tekstin kirjoittamiseen mennessä epäilty Alppilan lukiolaisten perinnetarinaksi ja huumehoureisen koulumatkan kuvaukseksi.  Sen jälkeen keskustelu ei ole osoittanut suurempia linjanmuutoksia.

Kesäkuun loppuun saakka Helsinkiin, Amos Andersonin taidemuseoon, on asetettu näytteille runsas valikoima M. C. Escherin (1898-1972) pikkutarkkoja teoksia hänen pitkän uransa varrelta. Suuri osa hollantilaisen taidegraafikon töistä on litografioita, ja joukosta löytyy myös esimerkiksi puupiirroksia. Taidegrafiikan lisäksi näyttelyyn kuuluu myös toinen, kokeellisempi osio, jossa katsoja pääsee itse testaamaan Escherin mittasuhdeilluusioita. Alaikäiset pääsevät Forumin korttelissa sijaitsevaan Amos Andersonin taidemuseoon maksutta, ja opiskelijalippu maksaa kuusi euroa.
 
Töiden maailmat ja tunnelmat heittelevät laidasta laitaan, mutta jotkin yksittäiset aiheet toistuvat läpi näyttelyn, esimerkiksi liskot, linnut, kalat ja kädet. Monessa työssä on sekä valtavaa teknistä osaamista että abstraktia mielikuvitusta vaativia paradoksaalisia perspektiivileikkejä, jotka hämäävät katsojaa perinpohjaisesti; on mahdotonta sanoa, mikä portaikko vie ylös, mikä alas ja mihin suuntaan vesi virtaa. Kuvien äärelle pysähtyy helposti ihmettelemään käännettyjä esineitä sekä purettuja ja sitten uudelleen koottuja maailmoja.
 
Näyttelyyn valittujen teosten aiheet ovat kuitenkin muutakin kuin tieteellisiä, olemassaolon kysymyksiä käsitteleviä paradokseja. Perspektiivikäännelmien lisäksi töissä moni asia herää paperilta eloon. Vaikuttava on esimerkiksi litografia ”Piirustus” vuodelta 1947, jossa Escherin piirtämät kädet nousevat jatkamaan piirustusta. Näytteillä on myös sekä muotokuva Escherin omasta isästä että Escherin omakuva – ja siinä, missä muotokuva on hätkähdyttävän yksityiskohtainen jokaista pientä ihopoimua myöten, omakuva on kekseliäs kuva peilipallosta, jota taiteilija itse pitää kädessään ja josta hän heijastuu yleisölle.  
 
Kun taiteilijalla on suurenmoisia ideoita ja taitoa toteuttaa ne huolella, lopputulos on vaikuttava ja sitä on vaikea yrittää selittää sanoin. Amos Andersonin taidemuseon hiukan sokkeloiset ja hämärästi valaistut tilat eivät tosin ole mielestäni paras paikka tutkia taidegrafiikkaa, varsinkaan, jos museossa on ruuhkaa. Koska teoksia on esillä noin 60 kappaletta, huolellinen perehtyminen töihin vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Elämys on kuitenkin sen arvoinen, sillä parhaimmillaan teokset vaikuttavat katsojaansa samaan tapaan kuin käy erään taidenäyttelyn katsojalle Escherin kuvassa ”Kuvagalleria” – oma todellinen, järkevä ja paradoksiton maailma saa aivan uudenlaista perspektiiviä.

Lisää näyttelystä kiehtovien kuvien kera Amos Andersonin omilla kotisivuilla: http://www.amosanderson.fi/#lang=fi&page=e91

Alppilan ja Täbyn lukiot järjestivät yhdessä 22 – 25.4.2010 kuvataidepainotteisen leirikoulun Tukholmaan. Tarkoituksena oli yhden päivän aikana suunnitella ja toteuttaa ryhmissä muutama valokuvaprojekti ja samalla tutustua toiseen kulttuuriin ja parantaa alppilalaisten ruotsinkielen osaamista. Täbyn lukiosta leirikoulua johti opettaja Hanna Pohjola, ja Alppilasta mukana olivat Minna Strömberg sekä Tarja Tolvanen.  Leirikoulu ajoittui juuri ruotsalaisten ylioppilaskokeita vastaavien kokeiden päälle (alemmilla vuosiluokilla on silloin Ruotsissa vapaapäivä), joten nuo nuoremmat oppilaat saivat viettää vapaapäivänsä meidän alppilalaisten kanssa.

Sekä täbylaiset että alppilalaiset toivat omat tehtävänantonsa yhteiseen valokuvaprojektiin. Täbylaisten johdolla tutustuimme Sleeve Face –valokuvataiteeseen (http://www.youtube.com/watch?v=NVt4jOasujc).      

Sen lisäksi teimme lähes kolmenkymmenen valokuvan sarjan: Saimme lapulla sanoja sekä suomeksi että ruotsiksi, ja jokaisesta sanasta piti ottaa kuva. Viimeistään tässä vaiheessa oli alppilalaisten ja täbylaisten pakko alkaa kommunikoida, sillä sanoja piti kääntää puolin ja toisin.

Näiden lisäksi alppilalaiset toivat mukanaan kansainvälisen Ihana kamala elämäni – valokuvaprojektin, ja nähtyään maistiaisia alppilalaisten tuotoksista kyseiseen tehtävänantoon täbylaiset pääsivät näyttämään taitonsa. Ihana Kamala Elämäni –projektissa otetaan viisi kuvaparia omasta perheestä, ruoasta, koulusta, vapaa-ajasta ja kodista – molemmista ihana ja kamala puoli.  Täbylaiset eivät tietenkään voineet yhden päivän aikana kuvata perhettään tai kotiaan, mutta luovat oppilaat korvasivat puutteet loistavasti.

Loppupäivästä pidimme yhteisen katselmuksen, jossa näytimme toisillemme mitä ryhmät olivat saaneet aikaiseksi yhteistyössään. Pitkään päivään mahtui myös rentoja hengailuhetkiä nurmikolla (Täbyn lukiota ympäröivät suuret nurmikentät – epäreilua) ja jonkun mankasta raikui jopa macarena. Katsoimme myös iltapäivällä lukion auditoriossa ruotsalaisen komediaelokuva Jalla! Jalla!:n – ilman suomenkielisiä tekstityksiä, tietysti.

 Illansuussa kaikkien mahdollisten yhteystietojen vaihtamisen jälkeen täbylaiset oppilaat lähtivät kotiin päin.  Ilmassa oli kuitenkin molemminpuolista lupailua vastavierailusta toivottavasti jo syksymmällä, jotta alppilalaisetkin pääsisivät näyttämään ruotsalaisille jotain uutta ja jännittävää Suomesta.